A Cold Evening (Kylmä ilta), Eino Leino

14773362

Leino’s thudding metre is relentless, and my first aim was to reproduce it here. This required some licence and some sacrifice – I constructed a bower that wasn’t there for the weed the metre prevented me from calling a dayflower. Frankly, the second and third verses seem deliberately cryptic – I may or may not have got the point. Please let me know if I haven’t…

Summer bows to pallid autumn’s power
blows o’er everywhere a chilly spectre,
frost-toothed wind to very bone is piercing,
lake and forest, sorrowful, lamenting,
placid there the still and timeless islands
standing drear, primeval, humdrum portents,
deathly utterance telling trees’ destruction,
coming tempest’s lonely wild’s damnation,
leaden breaker’s crash on lakeshore’s strand
washes timeless lippy edge of sand.

Slices little boat through nature barren:
trailing wake tells happy tale of orphan –
rampant, spreading weed’s soon withering flower
scorched by frosted clasp and torn from bower,
clinging still defiantly to living
even after years of buried sleeping,
haunts the lingering stir of human conscience,
prompting memories now of blessed moments,
oft compelling coldest hearts to sing
yearning song of harbinger of spring.

Placid there the still and timeless islands
standing drear, primeval, humdrum portents,
lake grows cold, its grim heart’s flow is clotted,
will capitulates – less work’s allotted;
joyous festival of life is ending,
only left are waste and void and staring,
sickness strikes and prompts a fevered wonder,
fed by childhood playthings’ seeming plunder –
caused to question why our vital force
hangs on slender string and runs its course.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kesken kesää syksyn valju valta;
hohkaa kylmän henki kaikkialta,
hallatuulen hammas luihin puree,
metsä, järvi murheellisna suree,
saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
puhuu kuolemaa jo puiden tohu,
uhkaa kadotusta korven kohu,
aalto lyijynraskas rantojaan
huuhtoo ikuisilla huulillaan.

Viiltää veno kesken luonnon karun;
vana kertoo orvon onnentarun,
joka tuskin päästen päivänkukkaan
kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan,
vaan ei sentään elämästä laannut,
vaikk’on vuosia jo maassa maannut,
kulkee kummitellen ihmismaita,
muistaa aikojansa autuaita,
joskus laikahtavi laulamaan
kylmin rinnoin kevätriemujaan.

Saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,
tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy;
ah, ne päättyi elon juhlapäivät,
autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät,
pulmain päästely ja kummastelu,
kunne joutunut on lapsen lelu,
mietiskely, miksi inehmoin
elonlangat niin on, eikä noin.

Translation by Rupert Moreton

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s