Sanctuary (Pyhäkkö), Eino Leino

eino_leino_patsas_1920x1020

I tweaked things a little here and there in an attempt to make this poem workable in English, but I avoided imposing a regular metre – Leino, as ever, is quite free in his approach… The trouble, of course, is that when you start tweaking it’s difficult to know when to stop.

Entered I your chamber when it was night,
kiss-awakened, I got up with morning’s light,
found myself on the street with my memory’s treasure;
astounded, was standing, still clinging to pleasure.

That this can be true it’s hard to believe.
My head’s in a spin, it cannot conceive
that anyone can be as lovely as thee.
And Christmas church bells are ringing in me.

O child of grace! O child of the sun!
In curl of your hair the world’s glory is spun!
Truly, beauty and goodness are gift that you tender,
your qualities splendid they bring my surrender!

While musing, already a thought had me struck
that never on earth should I have such luck,
for a worthless man the sun would not cherish,
abandoned to fate I would freeze and I’d perish.

There once was a time that I felt adrift,
cut from table of life by a gaping rift,
that, completely ignored, I’d never have lovers,
estranged from mankind, unlike all the others.

A ghost I’d become, or so it appeared,
frozen smile on my lips in my grief it was seared,
I couldn’t play, I abandoned toil,
night unending it threatened my soul to despoil.

And now! How it all has completely changed!
For feelings once trampled have bloomed again,
through my heart again there now pulses a quiver,
forgotten the dreams and the sorrowing shiver.

For somehow I couldn’t this understand:
you’d always forgive me my follies and
in spite of it all, you’d love and remember,
the pain I had caused would be merely an ember.

And when on my travels as often I’d leave,
could I ever have dared in despair to believe
that this rake would find he had a home for ever,
that this prodigal rover reject you would never?

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oli yö, kun astuin kammioos,
oli aamu, kun heräsin suuteloos,
miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;
ma seison ja katson ja päätäni puistan.

Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.

Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!

Ah, luulin jo, että päällä maan
ei minulla onnea ollutkaan
ja ett’ olin päivän nurjalla puolla,
ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.

Ja luulin jo, että syrjähän
olin syösty ma pöydästä elämän,
mua ettei muistaisi, lempisi kukaan,
ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.

Ja tunsin jo, ett’ olin kummitus vain,
hymyn huomasin hyytyvän huulillain,
ei käynyt leikki, ei käynyt työ,
yli sieluni lankesi ikuinen yö.

Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut!
Taas kukkivat tuntehet tallatut,
taas lyö läpi rintani elämän helke,
käy unhotus murheen ja unien välke.

Mut kuinka ma arvata saatoinkaan,
sa että voit anteeksi antaa vaan
ja että mua muistaisit, lempisit sinä,
jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?

Ja maailman polkuja matkaten,
miten uskalsin, onneton, uskoa sen,
mull’ että ois ainainen koti siellä,
polo, josta ma poistuin niin korskalla miellä?

Translated by Rupert Moreton

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s