Kimmo’s Revenge (Kimmon kosto), Eino Leino

kimmo

 

As so often, Leino’s metre sounds very odd if transposed directly. I took the decision here to improvise a regular metre that I think may capture Leino’s sound. A warning: this poem is the stuff of nightmares.

Down the mountain Kimmo’s speeding,
in the night alone he’s skiing,
under twilit distant stars,
stronger burns poor Kimmo’s torment,
as he’s through the forest gliding,
in the night alone he’s singing.

“Once I had a fledgling daughter
like a little reindeer heifer,
once alone I foolish left her,
to the tent there came a stranger,
had his way with her on pelt;
when I catch him I’ll avenge her,
forest then will know of terror.”

Down the mountain Kimmo’s speeding,
in the night alone he’s skiing.
And above on sombre fell
now the maiden demons frolic,
blizzard-like around they skip,
blows their hair in stormy wind;
wolf is running at a canter,
Northern Lights above they shimmer,
and the snowy plateau whispers,
all is silent, all is silent.

“Stormy weather’s now approaching,”
Kimmo ponders as he hastens,
presses ski-poles all the harder,
tears across the mountain’s contours.

Then he hears from under spruce tree
indistinct and moaning whimper:
“Hey, whoever’s skiing past,
lend your aid to this poor sinner!
Out with reindeer, frisky bugger
slipped its harness, sledge upended,
into womb of forest fled;
now I’m growing ever weaker,
where I am I cannot fathom,
overcome I am by frost.”

Kimmo recognises stranger,
Silent rage within him swells –
there’s the sledge and here’s the culprit,
here the reindeer tracks have led him;
though the bloody blade he raises,
conscience yet it stays his hand.

There’s an ancient law in Lapland:
always help a fellow traveller!

“Get up on my skis,” says Kimmo,
“To the village I shall take you.
There they have a good hot sauna.”
Silently, they ski together,
Kimmo leading, man behind,
now recedes the demon mountain.

And above on sombre fell
now the maiden demons frolic,
as they sing their windblown tresses
catch the tune of whistling gust:
“Hero’s now emasculated!
You’ve abandoned your revenge,
though its object you discovered.
Villain now to safety travels
on the heels of the avenger.”

On some rapids then they happen,
with a narrow bridge across them.
“Go before me,” Kimmo says,
“’twill be easiest way to cross.”

So their places they exchange –
foaming rapids culprit claim,
with a single shove he plummets.
Frosty night is rent by scream, then
all is silent, all is silent.

Kimmo looks at scene in horror.

Demon maidens come already
from above the sombre fell,
and an icy blast attends them,
and a screeching, squally wind,
and poor Kimmo now is wrapped
by the mountain cavern’s creatures;
and they wrap then in their tresses
man who murder has committed,
with embraces and with kisses
Kimmo’s vital force they take,
he becomes the demon’s plaything
drifting snow him downwards pulling.

Howls the wolf, the rapids tumble,
morning comes with sunny glint.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kimmo vuorta viertävätä
hiihtää yössä yksinänsä,
taivaan tähtöset palavat,
palavampi Kimmon tuska,
kun hän korpia samoopi,
yksin yössä lauleleepi:
“Tytär oli minulla nuori
niinkuin pieni petran hieho,
jäi yksin kotahan kerran,
tuli miesi muukalainen,
tytön taljalla lepäsi;
kun hänet tapaan ma kerran,
silloin korpi kauhistuvi.”

Kimmo vuorta viertävätä,
hiihtää yössä yksinänsä.
Tuiman tunturin laella
Hiiden immet hyppelevät,
kilvaten lumikiteinä,
hapset tuulessa hajalla;
susi juosta jolkuttavi,
revontulet räiskähtävi,
huokaavat lumiset aavat,
taasen kaikk’ on hiljaa, hiljaa.

“On tulossa tuisku-ilma,”
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva iskee, suksi potkee,
vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen
äänen vaisun vaikeroivan:
“Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,
auta miestä onnetonta!
Petralla ajelin, petra
katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsän kohtuhun katosi;
pelastuin vähissä hengin.
Nyt en tiedä tietä enkä
paikkaa pakkasen käsistä.”

Tuntee miehen muukalaisen
Kimmo kiljuvin sisuksin,
täss’ on miesi, tuossa pulkka,
tänne petran jäljet toivat;
kohoo jo verinen veitsi,
käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta
aina miestä matkalaista!

“Kohoahan suksilleni,”
virkkaa, “vien sinut kylähän.
Kylässä on lämmin kylpy.”
Hiihtelevät hiljallensa,
Kimmo eessä, mies takana,
taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella
Hiiden neiet hyppelevät,
laulavat hajalla hapsin
kera vinkuvan vihurin:
“Voi, urosta voimatonta!
Kovin kostohon käkesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyvä on hylyn nyt olla
kostajansa kantapäillä.”

Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; virkkaa
Kimmo: “Vaihduhan edelle,
somemp’ on samotakseni.”

Vaihtuvi edelle toinen, –
kosken kuohuihin katoopi
käden yhden kääntämällä.
Soi parahdus pakkas-yössä.
Taasen kaikk’ on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet
tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka vuoren vinkalosta;
käärivät hivuksihinsa
miehen, jok’ on murhan tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lämpimän imien,
ottavat omaksi Hiiden,
alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu. –
Aamulla auringon kimallus.

Translation by Rupert Moreton

One thought on “Kimmo’s Revenge (Kimmon kosto), Eino Leino

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s