Smiling Apollo (Hymyilevä Apollo), Eino Leino

Apollo-and-his-Lyre-at-Versailles

I have a notion that this may be the first English translation – I haven’t been able to find another. I’ve kept as closely to Leino’s shifting metre as possible – adjusting it slightly a few times when I felt not to do so would affect the English sound. Leino’s Finnish is hugely challenging – I hope I’ve done some justice to this much loved Finnish poem…

The poem presents a generous and humane universalism that is earthed in love of the local. Its message is therefore timely for contemporary Finland. Here’s the Helsingin Sanomat article by Jukka Huusko which prompted me to undertake the translation.

On this page you’ll find two recordings of actors reading excerpts – listen to the second to get a sense of how extraordinarily beautiful the Finnish is…

I sang to my mother, departed now,
my mother at once comprehended.
She pressed her kisses upon my brow
my head in bosom she tended:
“In holding to truth and to dreams you’ll find
no one who eclipses your faithful mind!
Your faith that is honest excels in truth.
Fall asleep, and place trust in youth!”

Still, I willingly here would remain;
I’d alongside her stay for ever,
hear the frigid Tuonela’s sad refrain –
my fate it is not, however.
Grant but only a final wave of her hand,
beloved, unparalleled gesture.
At shore of my life did again I stand,
Yet I wore another’s vesture.

O rebels and sorrows together, come,
your words their response now finding!
My sinews have rigid as iron become,
my bones into one are winding.
Behold, some Apollo winningly smiles,
errant smile’s not Olympian, yet it beguiles,
nor Tartarus-, Pluto-, Poseidon-birthed.
Smile invincible, here it is earthed.

Clap of thunder! Battering roar the seas,
smiling arrives fair Apollo.
And hark! the silence as thunder flees,
wind drops and waves they soon follow.
And smilingly o’er us holds he sway,
with power his singing it owns the day,
his singing is high and it gently is strong.
passion wins and it triumphs in song.

When phantoms afflict your benighted mind,
indulge in love’s pleasure – they’ll vanish.
If, pressing, the darkness your soul it bind,
indulge in love’s pleasure – it banish.
If a horrid enemy’s onslaught shames,
his yoke will be split by caresses’ claims;
behold, it upends, on its head it turns
and shame in his face it now burns.

Is there any immune to his gentle skill?
Who by language of love’s unvanquished?
Earth and heaven – fathom they both his will,
the air and the mind – his language.
Behold how the calcified breasts he frees,
how raises corpses from sleep his breeze,
how flowers and leaves he entwines in chain:
he dares us to dream again.

You’ll never really find a wicked man;
one feebler than other there’s ever.
Good’s abundance in people accords with plan,
flickers light sporadic, however.
For see, half the virtues in smile are found
and wicked thoughts are submerged and drowned;
when, open, the heart is to all displayed,
God is close to the ones he has made.

O lord of the sun, I thee pray present
me with grace-endowed utterance golden,
I’ll sing of the end of irate dissent,
attempt to unite minds beholden.
The one who has knowledge, he won’t condemn.
But, yearnful, his singing is soft to them.
and people’s affections the stronger will make.
And thus way divine they will take.

Oh, happy fortune shines on one who would
such a power benevolent waken!
Oh, sensitive be to each other you should,
so hearts aren’t for rocks mistaken!
Why can’t we division’s bulwarks breach?
Each other support, the little ones teach.
Oh honour the other, hatred withstand!
Great, thus, great thus is our land.

God has given each abundant space.
And ploughs have their fields to furrow,
and maidens the groves with their singing grace
and bridegrooms have secrets to borrow.
See, passion is spreading throughout the earth.
Oh, people to others reveal its worth,
direct yourselves at celestial band.
Small thus, small thus is our land.

Small thus, its orbits – our land is small,
but heavens are great and expansive;
and heavens hang limpidly over us all,
and heavens, star-studded, are massive.
One heaven is there, and only one God,
and souls have they all who his paths have trod,
and heaven’s at peace, its work is complete.
Night’s spectres have met their defeat.

If mind does to sorrow’s oppression yield –
trembling life at its edges wanders –
then mark its bounds with a fence your field:
your joy lies within its borders.
So what if tomorrow the world is swayed?
If daylight surrounds you or doleful shade,
one thing alone is assuredly so:
it’s only in toil there’s no woe.

Let kantele’s echo through land resound
ring out from one house to the other
as castle of king may the hut be found
to great war it summons you brother!
With beautiful echo now let its art
belovèd sound jingle in every heart,
Oh, let it be strummed as it heralds the rise
of toil in its joyful praise.

A motto on gate of my house is traced:
“Work is done in this humble dwelling.”
This house is a holy and restful place,
benighted fear expelling.
So whether your labour is great or small
if good it points to authentic call,
and it’s done with pleasure and not for pay!
Such toil will transform the day.

And gladness is labour’s deserved reward,
and healthy it renders the person;
and evil desires it cuts down with sword
replaces with inner pureness.
Oh, peace is product of labour’s day!
Holy angels nightly prevent his dismay,
and toiler arises both youthful and strong
with birds and their morning song.

Belovèd I pray that the Lord would send
fair wind to the toiler’s evening!
Host of heaven, O smile, with your beauty bend
to grave of the toiler, opening!
Expectant, we wait for the dawn to rise
when toiler his restlessness meets its demise –
at last it now ends the day of toil!
Lord, send light; from the dark we recoil!

Around the earth there are many creeds:
one lacking and all are deficient,
one creed alone but the singer he needs
its bounds are for him sufficient.
For me its gentle religion will do:
eternal promise it clearly rings true
and enough I think of its trace will remain
when sunset returns again.

And I for my part this surely know,
when life in its course meets obstruction:
our labour everyone’s worth will show.
it’s known by tree’s fruition.
The faith that is lacking the urge to teach
loses any presumption of right to preach:
for it only in shadows and ghosts believes;
no value in men perceives.

Whence we’ve travelled does anyone really know,
or fathom our journey’s duration?
Right it is that we’re searching for answers, though.
Enquiry indeed’s formation.
But one thing we always shall understand:
our life on this earth is once-given hand,
for here’s the stage where humanity’s guest –
man is understood here the best.

We’re all on a boat and a voyage we share,
we plough the great sea together.
In labour our mothers pain doesn’t spare
at death pain attends us moreover.
But between birth-pangs and our sad demise –
oh, may life with kindness and warmth surprise!
See, when in a storm we’re together as one –
more easily journey’s done.

But surely we’re subject to storm’s demand –
we cannot deny our portion.
Although all of us live in this troubled land,
its bondage is mere distortion.
Of soil there is more that can be told.
Our land – it is beautiful. And it’s gold –
if search we only for glittering strand.
Fair thus, fair thus is our land.

Behold how the spumy waves they fall,
so beautifully girdle shore’s edges!
Oh, hark how the birds, so rapturous, call,
so beautifully sing in the hedges!
Oh, have you not seen the pale evening moon,
or listened to whispering forest-noon,
as over it all the clouds candy flossed,
white, in sky of the summer are tossed?

Advanced have you ever against the grain,
pushed way through a summertime meadow,
and caught the click of grasshoppers’ strain
and, joyful, heard thrush’s bellow?
Ever bluebells seen as they’ve gently rocked,
shrikes aloft in heavens as they have flocked
and fragrance of thousands of blooms inhaled?
This remembrance it will have prevailed.

Have ever you blessèd occasion found
to go to the lake at morning,
as sun has arisen, its wavelets crowned,
with glittering light adorning?
Did the shimmering water reflect its calm,
did arising serene in the mist its balm
then ablute the headlands and fairy-tale isles?
Vision when seen it always beguiles.

Oh, have you experienced then the sense
that land is divine in its nature?
Oh, have you discovered this then, intense
protection from deathly night’s spectre?
And then have you joyfully shed some tears
and smiled at expulsion of horrid fears,
oh, then have you grappled with love’s regret?
Tender coupling you’ll never forget.

Oh, then have you passionate evening spent
loving girl with dark braided tresses,
found then in your tumbling – in ardent descent –
every flower and tree obsesses?
And bonded as brothers then was every one?
Glistened eyes with the joy of the shining sun?
Were faces alight with a vision grand?
Fair thus, fair thus is our land.

He who a single one loves is blessed –
beloved of everybody.
Whoever self-interest forgets the best
will blessèd dreams embody.
Whoever once can contentment acquire
will spread to others contentment’s fire
and give and then give and then give again –
share with all his esteemed domain.

What if failure catches grasping ardour’s strife
with one you’ve given your passion!
For surely another gives you life –
his image your beautiful ration.
And even if other your life does reclaim,
as life’s in its wane your delight proclaim
the God who in singing did clasp your hand –
fair thus it was once our land

Oh, thank you, Creator, most merciful one –
gave you life to me from my first moment,
when health in my members with skill you spun,
gave heart its pulsation potent,
and also presented two healthy hands
and vision’s window which soul expands,
to mind imparting perceptive ease
and caress of gentle breeze.

O gracious Creator I offer you praise
for gift of a settled household,
a mother of charming affectionate ways
a father of depth for a stronghold,
and also in grace a brace of friends
who are good beyond measure – they sorrow end;
a homeland you gave – it crowns every thing
where I plough, and make love, and sing.

My song it now ends, so thanks at last
for treasured offering of music,
for childhood’s regrets’ and joys’ repast –
it bears them aloft as by magic.
From you alone I’ve these gifts received –
one answer only have I conceived,
account I’ll settle with precious skill,
strains of kantele air will fill.

Oh, kantele jingle and music play!
Cleave the waters, O barque of the singer!
Advance with fair wind and full sails through the spray,
wake a-glittering may it linger!
Though sea may have seized me when I was young,
oh, still in its tempest I’ve yet to be flung,
songs have yet to be buried by stormy wave,
soft dreams in the water’s grave.

With dolphins it sails in the ocean broad
and to waves it is singing so gently,
with goddess Vellamo’s virgin horde
it girdles the waves of the ages.
Oh, youth now be tuning your merry song,
for icebound and soon may the shore be long,
in dotage you’ll hobble supported by stick.
Ring the kantele’s chimes – be quick!

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
“Ken uskovi toteen, ken unelmaan, –
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!”

Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä viimeisen kerran viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi.
Taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee,
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul’ laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on.
Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! – ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! – ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett’ yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll’ on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks
ja onnes sa löydät noilla.
Ja maailma kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantele kautta maan,
soi soittoni kodasta kotaan,
niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan
kaikk’ kutsuen suurehen sotaan!
Oi, kaikuos kauniisti kantelein,
oi, helise hellästi sydämein,
oi, sykkiös kerrankin päivähän päin
työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on:
“Tässä talossa tehdään työtä”
Se talo on pyhä ja pelvoton
ja pelkää ei se yötä.
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,
kun vaan se työtä on oikeaa
ja kun sitä palkan et tähden tee!
Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä,
työ himoja huonoja hillitsee
niin puhtaalla sydämellä.
Oi, rauhaa päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän.

Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
On työtä tehtävä jokaisen.
Puu tutaan hedelmistään.
Se usko, ken sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.

On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Oi, antaos Herra sa armas sää,
kun raatajan ilta raukee!
Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää,
kun työmiehen hauta aukee!
Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus,
kun loppuvi raatajan rauhattomuus
ja päättyvi pitkä päivätyö!
Herra, valkase vaivamme yö!

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk’ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok’ kiini emme.
Tääll’ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? –
Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? –
Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet
maan luonnossa maailman Luojan?
Oi, ootteko silloin te löytäneet
yön aaveilta armahan suojan?
Ja ootteko silloin te itkeneet
ja hyviä olleet ja hymyilleet,
oi, ootteko silloin te lempinehet? –
Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te lempineet
sitä tyttöä tummatukkaa
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa?
Ja oliko veli joka ihminen?
Ilo loistiko silmistä jokaisen?
Ja oliko kaikilla kasvoillaan:
Niin kaunis, kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Mitä siitä jos hän sua lemmi ei,
sa jolle lempesi annoit!
Hän antoihan sulle elämän
ja kuvaa sa kaunista kannoit.
Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas,
niin kulkeos riemulla kuolemaas
ja julista virsillä Jumalaa,
kun kaunis niin oli maa.

Oi, kiitos sa Luojani armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömen mi sykähteli,
kun annoit sa tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä ma enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit,
sen sulta, sulta ma yksin sain
ja sulle siitä mä vastaan vain
ja leiviskästäni tilin teen,
miten käytin mä kanteleen.

Soi, helise kulkijan kannel vain!
Halo aaltoja laulajan haaksi!
Käy purjehin täysin ja pullistuvain,
jätä välkkyvä jälki taaksi!
Ja vaikka mun nuorena laineet vei,
niin eipä se hukkahan vaipunut, ei,
joka upposi laulujen laineisiin
ja lempensä unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein
ja sen lempeä lainehet laulaa
ja kanssa Vellamon impyein
se aikojen aalloilla kaulaa.
Oi, viritä virtesi, nuori mies!
Voi, pian se riittyvi rinnan lies
ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.
Anna kanteles kajahtaa!

Translation by Rupert Moreton

4 thoughts on “Smiling Apollo (Hymyilevä Apollo), Eino Leino

  1. […] I think it’s good to show some patrianism for time to time especially since I don’t even bother write in my mother tongue. But to be honest, I think this may be more secure way to spread the word of the great Finnish writer, who I’m distantly related to. Smiling Apollo is a part of bigger poem collection written by Leino. The poems are about acceptance and love which makes Leino a pioneer, ahead of his time. Now I notice, that the only English translation is to be found here: Smiling Apollo […]

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s